Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden poliittinen ulottuvuus Euroopassa

Kahden viime vuosikymmenen aikana Eurooppa on kohdannut useita haasteita. Vuosien 2007–2008 finanssikriisiä, joka johti talouden taantumaan ja julkisen talouden säästötoimiin, seurasivat Euroopan velkakriisi vuonna 2010, muuttoliikekriisi vuonna 2015 ja Brexit-kansanäänestys vuonna 2016. Viime aikoina Eurooppa on kärsinyt covid-19-pandemiasta, joka oli pahin pandemia espanjantaudin jälkeen. Lisäksi Venäjän Ukrainaa vastaan käymä hyökkäyssota on johtanut vaikeaan inflaatiokriisiin. Meneillään on myös merkittäviä rakenteellisia muutoksia: väestö ikääntyy nopeasti, mikä haastaa sosiaaliturvajärjestelmiä ja sukupolvien välistä solidaarisuutta, nopea digitalisaatio muuttaa työmarkkinoita ja ilmaston lämpenemisen seuraukset alkavat nyt tuntua Euroopassa. Näiden haasteiden vuoksi poliittiset päättäjät ovat alkaneet huolestua EU:ta koossa pitävistä sosiaalisista suhteista, mikä johtuu osittain poliittisen polarisaation viimeaikaisesta lisääntymisestä, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden heikkenemisestä ja instituutioihin kohdistuvan tyytymättömyyden lisääntymisestä kaikkialla Euroopassa. 
 

Tätä taustaa vasten on tärkeää tutkia, ilmaisevatko ihmiset, jotka päättävät olla osallistumatta politiikkaan, todennäköisemmin epäluottamusta instituutioita kohtaan. Ilmaisevatko jotkin maat todennäköisemmin tyytymättömyyttä vahvemman poliittisen toiminnan kautta? Mahdollistavatko yhtenäiset yhteiskunnat luottamuksen ja osallistumisen ilmapiirin? Sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle ovat ominaisia yhteistyö, selviytymiskyky ja keskittyminen yhteiseen hyvään – miten se vaikuttaa poliittiseen osallistumiseen? Tässä raportissa keskitytään sosiaalisen yhteenkuuluvuuden poliittisiin ulottuvuuksiin ja osoitetaan, miten sosiaalinen yhteenkuuluvuus on kehittynyt Euroopassa, ja erityisesti, miten poliittinen osallistuminen liittyy suoraan poliittisten instituutioiden legitimiteettiin. 
 

Poliittinen tausta

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on vaikea käsite määriteltäväksi, mutta se liittyy vahvaan sosiaaliseen luottamukseen, hyvin toimiviin yhteisöihin, poliittiseen osallistumiseen, sitoutumiseen ja sosiaaliseen osallisuuteen. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus syntyy parantamalla yhteiskunnallista luottamusta, joka liittyy taloudelliseen vaurauteen, vähäiseen eriarvoisuuteen ja vähäiseen korruptioon. Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden poliittisiin ulottuvuuksiin kuuluvat institutionaalinen legitimiteetti (kansalaisten luottamus instituutioihin ja niiden hyväksyntä) ja kansalaisten poliittinen osallistuminen. Näin ollen yhteenkuuluvuuden vahvistuminen ilmenee vahvempana institutionaalisena luottamuksena, joka on tärkeää demokratian terveen toiminnan kannalta ja siten olennaisen tärkeää EU:lle, sekä poliittisesti sitoutuneina kansalaisina. 
 

Monet tulkitsivat vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeen alkaneet julkisen talouden säästötoimet institutionaaliseksi epäonnistumiseksi, ja kansalaisten mielipide poliitikkojen julkisen talouden hallinnasta ja rehellisyydestä huononi. Globalisaatio on horjuttanut perinteisiä teollisuudenaloja monissa Euroopan maissa. Tässä uudessa poliittisessa ympäristössä monet populistit hyödynsivät omiin tarkoitusperiinsä muuttovirtojen lisääntymistä, joka johtui osittain Syyrian konfliktin aiheuttamasta pakolaiskriisistä vuonna 2015. 
 

On selvää, että näiden kriisien seuraukset ovat vaihdelleet EU:n eri jäsenvaltioissa. Esimerkiksi vuosien 2007–2008 finanssikriisin jälkeiset julkisen talouden säästötoimet olivat joissakin maissa paljon tiukempia kuin toisissa. Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa nuorisotyöttömyys kasvoi dramaattisesti, ja tämän suuntauksen kääntymistä vaikeutti finanssikriisiä seurannut Euroopan velkakriisi. Muut maat, esimerkiksi Pohjoismaat, pärjäsivät huomattavasti paremmin. 
 

On myös selvää, että kriiseillä on ollut erilaisia vaikutuksia sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Vuoden 2008 taloudellinen taantuma poikkesi covid-19-pandemiasta, koska syyllisyystaakan jakautuminen oli erilaista ja koska nämä kriisit eivät koskeneet samoja yhteiskuntaluokkia Euroopassa. 
 

Kahden viime vuosikymmenen aikana Euroopassa on ollut nähtävissä poliittisen polarisaation ja populismin lisääntymistä, mikä ilmenee osittain hallinnon vastaisina asenteina ja joissakin tapauksissa ajautumisena kohti autoritaarista hallintoa. Useat indikaattorit viittaavat siihen, että luottamus kansallisiin laitoksiin ja instituutioihin on heikentynyt, mikä yleensä liittyy tyytymättömyyden lisääntymiseen.

Keskeiset havainnot

• Ei ole näyttöä siitä, että poliittinen sosiaalinen yhteenkuuluvuus olisi heikentynyt Euroopassa viimeisten 20 vuoden aikana. Tämänhetkisestä tyytymättömyydestä huolimatta kansalaiset ovat osallistuneet johdonmukaisesti demokraattiseen prosessiin, myös äänestämiseen, kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansalaisten sitoutuminen näyttää lisääntyvän kriisiaikoina, kuten vuosien 2007 ja 2008 finanssikriisin, vuosien 2010–2012 Euroopan velkakriisin ja covid-19-kriisin aikana.

• Työttömyys on keskeinen tekijä poliittisessa osallistumisessa. Eri puolilla Eurooppaa on huomattavia eroja; esimerkiksi Pohjoismaissa, läntisellä Välimeren alueella ja Keski- ja Itä-Euroopan alueella työttömyys ei johda vahvempaan poliittiseen osallistumiseen, kun taas Manner-Euroopassa ja Irlannissa niin käy.

• Työttömyydellä on merkitystä poliittisen sitoutumisen kannalta: mitä korkeampi työttömyysaste on, sitä enemmän protestoidaan.

• Poliittinen aktiivisuus on yleensä suurempaa alueilla, joilla väestö on vanhempaa ja koulutetumpaa. Yllättävää kyllä, taloudellisella vauraudella ja muuttoliikkeellä ei näytä olevan merkittävää roolia, lukuun ottamatta itäisen Välimeren ja Balkanin maita, joissa poliittinen sitoutuminen on huomattavasti suurempaa.

• Äänestämättä jättämiseen vaikuttaa sen sijaan ensisijaisesti työttömyys. Työttömät äänestävät yleensä harvemmin, ja maaseutualueilla äänestysaktiivisuus on yleensä alhaisempi.

• Osallistuminen vaaleihin liittyy läheisesti poliittiseen legitimiteettiin: kansalaiset äänestävät todennäköisemmin, kun he luottavat poliittisiin instituutioihin.

• Alueilla, joilla protestit ovat yleisempiä, on myös korkeampi äänestysaktiivisuus, mikä osoittaa, että aktiivisen osallistumisen ja äänestyskäyttäytymisen välillä on yhteys. Kun äänestämättä jättäminen vähenee (ainakin hieman), protestit lisääntyvät.

• Institutionaalinen epäluottamus vaihtelee eri alueiden välillä. Esimerkiksi Pohjoismaiden kansalaiset osoittavat huomattavasti vähemmän epäluottamusta instituutioihinsa kuin Manner-Euroopan kansalaiset. Taloudelliset tekijät, kuten taloudellinen kehitys, yleensä vähentävät institutionaalista epäluottamusta, vaikka työttömyyden vaikutus on suhteellisen vähäinen.

• Poliittiseen toimintaan osallistumisen ja institutionaalisen luottamuksen välillä on myönteinen yhteys. Tyytyväisyys demokratiaan ja hallintoon vaikuttaa äänestämättä jättämiseen kuusinkertaisesti enemmän kuin poliittiseen sitoutumiseen. Yksinkertaistetusti voidaan todeta, että äänestysaktiivisuuden ja tyytymättömyyden välinen yhteys on huomattavasti vahvempi kuin poliittisen osallistumisen ja tyytymättömyyden välinen yhteys.

• Kun tyytymättömyys instituutioihin kasvaa, myös epäluottamus kasvaa ja päinvastoin. Erityisesti epäluottamus instituutioihin ja tyytymättömyys näyttävät lisääntyvän vaikeina aikoina, kuten vuoden 2008 talouskriisin ja covid-19-pandemian aikana.

Päätelmät

• Ratkaisevan tärkeitä tekijöitä ovat työssä pysyminen ja työmahdollisuuksien turvaaminen. Työttömyys on merkittävin syy poliittisen osallistumisen vähenemiseen, mikä johtaa tyytymättömyyteen instituutioita kohtaan. Vaikka toimeentulotuen tarjoaminen taloudellisten kriisien aikana on välttämätöntä välittömän avun saamiseksi, on yhtä tärkeää luoda työllistymismahdollisuuksia.

• Kriisien aikana työttömyysaste nousee yleensä dramaattisimmin nuorten keskuudessa. On ratkaisevan tärkeää, että poliittiset päättäjät keskittyvät toimissaan tähän ryhmään, koska nuorten työllistymismahdollisuuksien puutteella voi olla pitkäaikaisia kielteisiä vaikutuksia heidän pitkän aikavälin poliittiseen sitoutumiseensa.

• Jotta nuorille voidaan varmistaa työllistymismahdollisuudet kriisien aikana, koulutuksen saatavuutta on parannettava, jotta he voivat kehittää kriisinsietokykyä ja valmistautua paremmin selviytymään yhä epävarmemmasta tulevaisuudesta. Yhtä tärkeää on kiinnittää enemmän huomiota työllisyystakuujärjestelmien käsittelyyn ja kehittämiseen.

• Positiivisen palautekierteen luominen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja poliittisen osallistumisen välille on äärimmäisen tärkeää. Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistaminen lisää poliittista sitoutumista ja päinvastoin.

• Euroopassa ei ole yhtenäistä suuntausta poliittisen tyytymättömyyden lisääntymisen suhteen. Sen sijaan eri kansallisvaltioiden välillä on merkittäviä eroja. Näin ollen ei ole olemassa yhtä poliittista lähestymistapaa, joka voisi olla tehokas kaikkialla.